''Ei v*ttu tota nykynuorisoa''

Ei. En saanut uutta kännykkää. En käynyt missään. Mitään ei oo tapahtunut mun fyysisessä elämässä. Tää postaus on nyt ehkä astetta "syvällisempi" (tai miten sen nyt kukakin ottaa).

Äsken tapahtu kuitenkin paljon asioita mun päässä, jotka lähti ihan pienistä tekijöistä liikkeelle. Oon ajatellu näitä asioita paljon aikasemminkin. Se mitä mä nyt kerron täs postaukses, on vaa mun omaa mielipidettä. Tää ei oo tietoteksti. En pistä sanoja kenenkää suuhun enkä haluu yleistää. En myöskään kerro omaa elämäntarinaani. Parhaiten sovittelisin tän ehkä mielipidekirjotukseks. Asia, joka perustuu mun mielipiteisii ja havantoihin ympäril tapahtuvist asioist.

"Taas noi nuoret rettelöi",  "Mikä tätä nykynuorisoa vaivaa?", "Paina kovemmin töitä", "Panosta", "Ota nyt ittees niskasta kiinni", "Älkää nyt olko lapsellisia", "Menkää kotii".

Lapsen kehitys aikuiseks on ehkä isoin asia, mitä koko elämässä tapahtuu. Ulkomuodon muuttumisen ja siihen liittyvien omngelmien lisäks myös pään sisällä tapahtuu vaik mitä: Ongelmia esimerkiks kouluun keskittymisen kanssa, motivaation uupumista ja muutenkin mielialojen raju vaihtelu, vanhemmista erkaantuminen ja mahdolliset ongelmat niiden kanssa ja ennen kaikkea ongelmia oikeestaa koko oman itsensä kanssa ja kaikkea muuta kivaa. Miks kuitenkin tässä iässä, mitä nyt teini-iäks kutsutaan, pitää tehdä myös ne lähes elämän isoimmat päätökset? Yks ongelma, yks väärä liike, ja koko loppuelämä voi olla pilalla.

Mitä nyt ite lukion opiskelijana ja monien amis-kaverien kokemuksien kuulijana, vaatimustaso, paineet ja stressi kasvaa ja kasvaa. Esimerkiks lukiokursseja vähennetään ja vähennetään, asiasisältö kasvaa ja oppimisaika lyhenee. Kaikki tää stressi ja työn paiskominen on vaa lämmittelyä vuotuisesti vaikeneviin yo-kirjoituksiin. Tosi moni ei vaan yksinkertasesti kestä tätä kaikkea ja valmistuminen lykkäntyy ja jopa jää kokonaan pois. Amiksessakaan ei oo yhtään sen helpompaa (niiku moni tuppaa ajattelemaan). Ammatti, minkä valitsit ysiluokkalaisena pentuna päästäkses parhaan kaveris kanssa samaan alaan, voi alkaa nopeastikin tuntumaan väärältä. Motivaatio väärään ammattiin loppuu ja yhä useempi jättäytyy pois ja jää kotiin, eikä sellasen "pisteillä" enää mihintahansa lähetäkkään, joka taas vaan painaa tämän henkilön syvemmälle, ja syvemmälle kotiin.

Just eräs läheinen henkilö on kärsiny viikkotolkulla työssäoppimisjaksolla, herännyt viideltä joka ikinen aamu (vaikka edellisenä päivänä olisi tehty iltavuoro), raadettu ylimääräsiä tunteja "kenenkään huomaamatta", omistautunut alan opiskeluun, joka on aina kiinnostanut ja ollut intohimona. Työnantajan mukaan pärjännyt hyvin näytössäkin. Mitä tuli? Valitusta, valitusta, lisää valitusta, uhkaus ykkösestä. Voisiko olla, että murskatun motivaation parantaminen voisi tarvita hieman myös kehuja ja kannustusta, vai? Tämä on vain yksi tapahtuma yhden opiskelijan kohdalla, mutta iso asia henkilökohtaisesti minulle, koska se toimii hyvin esimerkkinä tälle "kannustavalle" asenteelle, enkä usko että tämä on poikkeustapaus...

Kamppaileminen kouluongelmien ja kaikkien muiden asioiden kanssa, jotka liittyvät tulevaisuuteen, on vasta alkua. Pelkästään nuorena oleminenkin on taakka itsessään. Nuorten asema tuntuu nykyään olevan siellä jossain lemmikkikilpikonnien tasolla, mitä nyt itse oon katsellut hieman, mihin kaikkeen ja keihin kaikkiin tuolla ulkona törmäilee ja mitä kaikkea kuulee... Äskenkin, ja monta kertaa aikaisemminkin on kohdattu ties minkälaisia rasisteja, juoppoja ja ihan-muuten-vaan-valittaviin... En edes tiedä keihin! Mutta mitä ikinä he ovatkaan, mikään ei oikeuta mielestäni tuollaiseen käytökseen, mitä olen ystävieni kanssa saanut osakseni. Vaikka 55-vuotias ukko olisi miten juoppo tahansa, miten rasisti tahansa, miten koditon tahansa, miten kännissä tahansa, missä lie 50-villityksissä tahansa, ei mikään oikeuta sellaisiin tekoihin, mitä edes minä, 15-vuotias, voisin edes harkita!

Vaikka nuoret ovat tuomittu ikuisesti tähän kaiken pahan, ilkivallan, väkivallan ja sekoilun alkutekijöiksi, mielestäni monet nuoret käyttäytyvät kuitenkin hyvin. Itseasiassa paljon paremmin, mitä moni aikuinen. Mitä näihin muutamiin "laitostapauksiin" tuleekaan. Se ei ole (tietenkään) heidän oma syy. Se on heidän kasvatuksensa, ympäristönsä, vaikean murrosiän ja kaiken tämän sekasorron keskellä olemisen syy, ilman riittävää tukea.

Alkaa pikkuhiljaan tuntumaan siltä, että kukaan aikuinen ei ymmärrä teini-ikäisiä, vaikka kaikki heistä ovat kokeneet tämän saman vuoristoradan mitä me (tai ainaki moni) kokee tällähetkellä. Nuorisotalossa olemisen jälkeenkin vaikuttaa siltä, että Kontulan nuorisotyöntekijöiden mielestä isoin ongelma Itä-Helsingin nuorilla on se, että 17-vuotiaat tupakoivat 100 metrin päässä talosta, joka aiheuttaa siis tietenkin porttikiellon taloon. Kysymys kuuluukin, että eikai tämä tunne ja mielipide katoa pois kasvaessani itsekin aikuiseksi? Enkai ajattele 20-vuoden päästä siten, miten nykyään kaikki aikuiset tuntuvat ajattelevan: "Ei v*ttu tota nykynuorisoa."

Lopuksi voisin kuitenin vielä kertoa ymmärtäväni sen, että resursseja ei tietenkään vain yksinkertaisesti riitä, esimerkiksi koulutukseen liittyvien ongelmien parantamiseen. Voisihan niitä valtion säästöjä leikata muualtakin, mutta tämä alkaa mennä jo toiseen asiaan, mikä vaatisi erillisen blogitekstin. Käytöstä ja suhtautumista voi kuitenkin parantaa senkin edestä. Luonnollisestikin, jos nuoria kohdellaan paremmin, he käyttäytyvätkin paremmin.

En usko, että nämä kokemukset ja mielipiteet ovat vain minun itseni kohdalla. Uskon monen kokeneen paljon paljon pahempia asioita ja olevan asiasta vahvempaa mieltä, sekä mahdollisesti eri mieltäkin(?) Toivoisin että tekstini avaisi joidenkin silmiä, herättäisi pohdintaa ja pysäyttäisi edes jonkun ihmisen hetkeksi ajattelemaan omaa suhtautumistaan.

Minun mielestäni kuitenkin nuoret tarvitsisivat paljon enemmän kannustusta, hyväksyntää, ymmärrystä, tukea, arvostusta sekä huolenpitoa näissä olosuhteissa. Kukaan ei ole ongelmanuori tahallansa.

Tämä kaikki oli kuitenkin loppujenlopuksi vain omien ajattelujeni purkamista ja mielipiteiden ilmaisemista. Toivon, että kukaan ei ota tekstiä henkilökohtaisesti.

Kiitos, jos jaksoit lukea tänne asti. Toivottavasti teksti herätti jonkinlaisia tunteita tai ajatuksia joidenkin kohdalla. Oman mielipiteen kertominen on myös sallittua, sopuisissa merkeissä tosin.

Öitä <3!